Anarkisti Aviisin haastattelussa

Posted on syyskuu 17, 2011

0


Aviisi: Yhteiskunnan vihollinen

Jounin maailmassa pahiksia ovat poliisit ja muut pakkovallan edustajat. Sekä tietysti fasistit.

”Älkää hajottako paikkoja”, pyytää Telakan baarimikko.

Hetkeä aiemmin olen esitellyt itseni toimittajana, joka on tekemässä lehtijuttua. Baarimikko lupaa päästää minut ja haastateltavan suljettuna olevaan kakkoskerrokseen, jotta voimme keskustella rauhassa. Kun hän kuulee tekeillä olevan jutun aiheen, hän säpsähtää.

Pöydän toiselle puolelle istuu parikymppinen Jouni. Kookkaalla miehellä on pitkät hiukset, parta ja leppoisa hymy. Ulkonäön perusteella häntä voisi veikata muusikoksi, luonnonsuojelijaksi tai ihan vaan tavalliseksi yliopisto-opiskelijaksi.

Hän on anarkisti. Tahdon yrittää ymmärtää, millainen maailma hänen mielestään on.

Jounin unelmien maailmassa ei ole valtioita eikä rajoja. Määräysvalta on tietyn alueen ihmisillä, jotka päättävät omista asioistaan omassa yhteisössään.

”Mutta en halua sanoa tarkkaan, mikä on anarkistinen utopia. Anarkismissa on kysymys hierarkian ja vallan kritiikistä. Valmis määritelmä toimivasta anarkistisesta yhteisöstä olisi paradoksaalinen.”

Sen verran hän suostuu paljastamaan, että utopiayhteiskunnassa toiminta on ihmisistä itsestään lähtevää ja radikaalisti tasa-arvoista. Kaikilla pitää olla yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Sortoa ja syrjintää vastustetaan aktiivisesti. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan. Yksityisomaisuutta ei ole ainakaan nykyisessä mielessä. Ainoastaan henkilökohtaiset tavarat kuuluvat ihmiselle, maa-alueet niitä käyttäville yhteisöille.

Venäläiseen anarkistifilosofiin Pjotr Kropotkiniin Jouni viittaa usein. Kropotkin hahmotteli vuonna 1898 ilmestyneessä teoksessaan sosialistista, hierarkiattomasti järjestettyä yhteiskuntaa, jossa tuotanto tapahtuu paikallisella tasolla.

”Omasta mielestäni yhteisöjen pitäisi olla sen kokoisia, että kaikki tuntevat toisensa. Anarkia ei tarkoita minulle sekasortoa eikä ääri-individualismia.”

Lyhyen tähtäimen päämääränä Jounilla on lisätä paikallista toimintaa, esimerkiksi lukupiirejä, mielenosoituksia ja anarkistisia tapahtumia. Niiden pitää olla mahdollisimman riippumattomia kaikista ulkoisista tekijöistä, joita ovat esimerkiksi valtio, valtionavustukset, sosiaalitoimi, puolueet ja tietysti yritykset.

”On aika hirveä tilanne, että mielenosoituksissa ihmismäärä puolittuu, jos niistä ei tee Facebook-tapahtumaa.”

Kamppaillakseen Facebookin valta-asemaa vastaan, tamperelaisanarkistit julkaisevat paikallista Vallaton-kalenteria.

”Sinne listataan hyvistapahtumia.”

Entä ne pahikset? Heitä ovat Jounin mukaan poliisit ja muut järjestelmän sortovaltaa edustavat. Sekä tietysti fasistit.

”En valita siitä, jos fasisti hakataan kadulla. Jos henkilö on fasisti, niin pelkkä hänen olemassaolonsa kadulla on aika rankkaa väkivaltaa maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöä kohtaan.”

Mutta yleisesti ottaen Jouni vastustaa henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa – etenkin sellaista väkivaltaa, jonka uhriksi voi joutua vaikkapa satunnainen ohikulkija. Hänen mielestään sorretussa asemassa oleva ihminen saa silti taistella sortokoneistoa vastaan, pakkovallan alla oleva pakkovaltaa vastaan.

Vaikka väkivalloin.

”Keväällä lähetettiin kirjepommeja suurlähetystöihin. Siinä touhussa mentiin rajan yli: kritiikkiä tuli paljon eri anarkistipiireistä. Kirjepommilla on mahdollisuus vahingoittaa todella laajaa ihmisjoukkoa. Uhri saattaa olla esimerkiksi postinkantaja tai sihteeri.”

Omaisuuteen kohdistuva väkivalta on Jounin mielestä oikeutettua. Pasilasta kesäkuussa löytynyttä kanisteripommia hän kehuu.

”Tehtiin isku, mutta jätettiin pommi räjäyttämättä. Osoitettiin, että näin voidaan tehdä, mutta väkivaltaa ei kohdistettu henkilöihin.”

Entä VR:n turvalaitekaapin tuhopoltto Rekolassa?

”Turvalaitekaapin polttamisessa iskettiin yhtä hyvin pientä asiaa kohtaan, joka halvaannutti jotain hyvin suurta. Strategisena iskuna sellainen voi olla perusteltua.”

Jouni ymmärtää, ettei esimerkiksi junaliikenteen häiritsemisellä kerätä suuren yleisön sympatioita. Mutta anarkistit eivät sympatiaa välttämättä edes halua.

”Se erottaa anarkistit monista muista poliittisista toimijoista.”

”Tuhopoltot eivät Suomessa ole keino saada mediasympatiaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat poissuljettu toimintatapa. Italiassa on paljon tuon kaltaista toimintaa, jolla on pystytty sabotoimaan uuden luotijunaradan rakentaminen.”

Esimerkkinä onnistuneista suomalaisista iskuista Jouni mainitsee eläinoikeusliikkeen toiminnan 1990-luvulla.

”On aika kiistatonta, että laittomilla suoran toiminnan turkistarhaiskuilla saatiin yleinen käsitys eläinten oikeuksista siihen pisteeseen, missä nyt ollaan.”

Jouni puhuu rauhallisesti, voisi jopa sanoa akateemisen luennoivasti. Hänen olemuksensa on kaukana kiilusilmäisestä vaahtopäästä. Mutta äänenpainot nousevat, kun hän kuvailee tamperelaista poliisia. Viimeiset pari vuotta poliisi on Jounin mielestä tehnyt todella hyvää katutyötä. Hyvää siinä mielessä, että ihmiset ovat oppineet vihaamaan poliisia.

”Se ei ole anarkistien ansiota, vaan se on ihan poliisin itsensä ansiota. Varsinkin Pispala-Hervanta-Kaleva-Nekala akselilla siviilipoliisit ratsaavat kaikki epäilyttävän näköiset tyypit. Pari tuttua on saanut aika pahasti pataansa poliiseilta ilman mitään suurempaa syytä”.

”Erään tyypin päätä hakattiin asfalttiin ja sen jälkeen hänet heitettiin alasti putkaan.”

Jouni myöntää, että yksittäinen poliisi saattaa olla henkilönä mukava.

”Mutta asema tekee hänestä virkatilanteessa marxilaisen puheen mukaisen luokkavihollisen. On nuoria vittumaisia sällejä ja vähän reinikaisempia poliiseja, jotka haluavat välttää turhaa vaikeutta asioiden hoitamisessa. ”

Eikö nykyjärjestelmän murskaamisen jälkeen syntyvässä täydellisessä yhteiskunnassa tarvita poliiseja?

”Yhteisö huolehtii itse itsestään, ilman mitään väkivaltakoneistoa. Alkuperäiskansoja tutkimalla löytyy hyviä esimerkkejä. Kun joku tekee väärin, asiasta keskustellaan. Jos teko toistuu, hänet karkotetaan yhteisöstä.”

Rangaistukset eivät saa Jounin mielestä rajoittaa yksilön itsemääräämisoikeutta, mutta muut yhteisön jäsenet voivat toki päättää olla toimimatta epäsosiaalisen yksilön kanssa. Murhien ja raiskausten kohdalla hän on tiukkana:

”Jos karkoittaminen ei toimi, henkilö voidaan tappaa. Vaikka se kuulostaa paljon raffimmalta, että mahdollisuutena kuolemantuomio, pidän sitä suotuisampana oikeuskäytäntönä kuin nykyistä.”

Häntä sapettaa, että suomalainen yhteiskunta ostaa sosiaaliturvalla kansan rauhalliseksi.

”Ihmisille maksetaan tietty määrä rahaa, jolla heidät pidetään rauhallisina pakkovallan alamaisina. Samalla luodaan sellaista kuvaa, että ilman poliisia ei pärjättäisi.”

Sosiaaliturva on Jounin mielestä leivänmuruja, joilla pidetään ihmiset tyytyväisenä. Sitä annetaan minimimäärä ja leikataan heti, kun on mahdollista. Näistä leivänmuruista Jounikin on nauttinut.

”Opintotukea olen saanut. Tulevaisuudessa nostan varmaan muitakin tukia.”

Hetkinen. Jouni elää ja opiskelee saman järjestelmän avulla, jota hän äänekkäästi vastustaa.

”Kun käytän minulle tarjottuja mahdollisuuksia, se ei tarkoita, etten voisi kritisoida järjestelmää! Tämä ei ole sillä tavalla dogmaattinen kysymys.”

Kysymys on siitä, että yhteiskunta on viety niin pitkälle, että jokainen vastasyntynyt on jo rekisterissä. Kaikilla on tietyt pakotteet, velvoitteet ja edut.

”Ne ovat Suomessa aika hyvät, mutta juuri siinä on pakkovallan keppi ja porkkana. Suurin osa suomalaisista voi elää vasta 30-40 vuoden työskentelyn jälkeen omavaraisesti maatilkullaan hyödyntämättä valtion tarjoamia etuja.”

”Ei täällä voi heti elää niin kuin opettaa, mutta silti pitää voida opettaa.”

Tampereella järjestetään kesäisin anarkistinen Musta Pispala -festivaali. Omaehtoisesti rakentuvassa tapahtumassa on keikkojen lisäksi esimerkiksi työryhmiä, joihin kokoonnutaan keskustelemaan mielenkiintoisista kysymyksistä.

”Festarilauantaina ruokailemassa oli parisataa tyyppiä. Eivät siinä tietenkään kaikki Suomen anarkistit ole, mutta Pispalassa kokoontuu aktiivisempi jengi.”

”Tamperelaisessa porukassa, jossa itse toimin, aktiivijäsenten määrä vaihtelee kolmen ja parinkymmenen välillä.”

Tänä vuonna aloitusbileiden mielenosoitukset ylittivät uutiskynnyksen. Jouni kertoo, että poliisit jopa ampuivat ilmaan, kun heitä vastaan hyökättiin kivillä.

”Kokko paloi Paasikiventiellä, ja yksi mainostaulukin paloi. Jotain muutakin saattoi tapahtua. Tuollaista ei ole aiemmin juuri tapahtunut Mustan Pispalan aikana.”

”Katsoin monttu auki menoa, kun jengi heitti kiviä pankin ikkunaan. Se oli oikeastaan aika virkistävää.”

Mielenosoituksen osanottajamäärä oli tänä vuonna tavallista pienempi, mutta porukan henki huomattavasti aggressiivisempi kuin aikaisemmin.

”Mukana oli paljon lähiöproleporukkaa. Yliopistolaiset ja puolueporukka jättäytyvät yhä enemmän pois mielenosoituksista. Tilalle tulee enemmän perusproleja.”

Jouni on turhautunut yliopistotyyppeihin, jotka eivät ole valmiita suoraan toimintaan. He haluavat ilmoittaa kadunvaltauksetkin etukäteen poliisille. Mielenosoituksiin yliopistolaiset kiikuttavat puoluelippunsa. Se luo Jounin mielestä toimintakulttuurin, jossa radikaalius on näennäistä ja esivalta päättää kaikesta. Siksi hän kehottaa politrukkeja vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä itse.

”Älkää kerätkö adresseja, vaan tehkää suoraa toimintaa lähiympäristössänne!”

Valtavirtajuttuja kohtaan Jouni oli kriittinen jo yläasteella, mutta silloin hän oli kriittinen myös kaikkia sen vaihtoehtoja kohtaan.

”Kun jotkut pitivät eläinoikeuspöytää Keskustorilla, lähdin väittelemään sinne epäkohdista. Lähestyin kaikkea vaihtoehtotoimintaa hirveän kriittisesti. Olisi ollut vaikea uskoa, että muutaman vuoden päästä voin kutsua itseäni anarkistiksi.”

Anarkismista hän vakuuttui käytännön toiminnan kautta. Vakuuttumista edelsi pitkä pohdiskelujakso.

”Talonvaltaukset olivat ehkä se suurin juttu. Toiminta pakotti ajattelemaan asioita todella konkreettisella tasolla.”

Jouni koti on keskiluokkainen. Hän on hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa.

”Suuri osa yliopistotyypeistä tulee keskiluokkaisesta taustasta. Vasemmiston toimijoiden on vaikea usein myöntää sitä. Mutta siitä on hyvä puhua, että ihmisillä on keskiluokkaiset habitukset ja tavat. ”

Ei siis ole ongelma, että anarkisti tulee keskiluokkaisesta perheestä. Mutta Jounin mielestä kyseessä on ongelma, jos asiaa ei pysty myöntämään.

”On outoa kuunnella, kun jotkut marxilaiset yliopistotyypit julistavat, että pitää saada 300 kirvesmiestä kadulle!”

Nyt Jouni koettaa löytää töitä, koska hän haluaa saada sakkoja ja oikeudenkäyntikuluja maksettua. Niiden syystä hän ei halua puhua.

Keski-ikäisenä Jouni ei usko välttämättä elävänsä anarkistisessa utopiassa, mutta toivoo silti, ettei päädy ainakaan valkokaulusammattiin muistelemaan hurjaa nuoruutta.

”Haluaisin 20 vuoden kuluttua edelleen olla mukana anarkistisessa toiminnassa. Toimintaahan on sitä paitsi auton rassaamisen ja tekstien kääntäminenkin.”

”Olen aika hyvin asennoitunut marginaalihörhön asemaan”, hän nauraa.

Jounin puhelin soi.

”Joo, tulen hakemaan sut ihan pian.”

Linjan toisessa päässä on pikkusisko, joka tarvitsee kuljettajaa.

Seppo Honkanen, teksti
Samuli Huttunen, kuvitus

Katso uudesta Aviisista myös:

Posted in: POHDINNAT